PÄIVYSTÄJÄ AUTTAA PUHELIMITSE

Kriisipuheluihin vastaavat kriisikeskusten kriisityöntekijät ja Mielenterveysseuran kouluttamat vapaaehtoiset tukihenkilöt. Vuosittain vastaamassa on 1000 päivystäjää, joista 700 on koulutettuja vapaaehtoisia.

 

Valitsemme ja koulutamme vapaaehtoiset päivystäjät huolellisesti vastuulliseen tehtäväänsä. Haastattelemme kaikki päivystäjiksi haluavat. Valinnan jälkeen he saavat tehtävään perusteellisen koulutuksen ja perehdytyksen, sekä jatkuvaa tukea, kuten säännöllistä työnohjausta ja purkukeskusteluja.

 

Kuuntelemisen taito on puhelinauttamisen perusta

 Puhelinauttajan vastuu on suuri: soittaja haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Päivystäjä selvittää yhdessä soittajan kanssa tämän tilannetta, kuuntelee sekä antaa tukea ja toivoa. Tarvittaessa päivystäjä ohjaa soittajan kriisikeskuksen vastaanotolle tai muiden palveluiden piiriin.

 

Päivystäjä keskustelee soittajan kanssa turvallisessa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä. Avun hakijalle ei tarjoilla valmiita ratkaisuja, eikä esimerkiksi uskonnollisia tai poliittisia näkemyksiä. Kriisipuhelimen asiakkaat voivat antaa halutessaan kriisikeskukselle palautetta kokemuksistaan. Palautteen avulla kehitämme kriisipuhelimen toimintaa.

 

Kuinka päivystäjäksi?

Uusia motivoituneita, vapaaehtoisia päivystäjiä tarvitaan toimintaan ympäri Suomea. Onko auttava työ puhelimessa lähellä sydäntäsi? Jos, niin ota selvää, olisiko puhelintyö sinun juttusi!

 

Katso puhelinpäivystyksestä vastaavien kriisikeskusten ja paikallisten seurojen listasta >>> itsellesi lähin paikkakunta. Ota yhteyttä lähimmän päivystyspaikkakunnan vastuuhenkilöihin. Muistathan, että toisten ihmisten tukeminen edellyttää, että oma elämä on raiteillaan. Auttamistyössä tarvitaan lisäksi myötäelävän kuuntelemisen taitoa sekä sitoutumista toisten ihmisten auttamiseen. Jos omalla paikkakunnallasi ei ole päivystystoimintaa, voit kenties löytää paikallisesta Mielenterveysseurasta jonkin toisen, mielekkään tavan toimia oman alueesi ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi.

 

PÄIVYSTÄJIEN KERTOMAA
"TOISTEN YMMÄRTÄJÄKSI JA AUTTAJAKSI"

”Lehti-ilmoitus paikallislehdessä: ”Kriisipuhelimen tukihenkilökurssi alkaa…” Oli ylitettävä melkoinen kynnys ilmoittautuessaan haastateltavaksi. Piti käydä läpi osaamisensa ja kypsyytensä koko asteikko.

Olisiko minusta toisten ymmärtäjäksi ja auttajaksi? Oli oltava rehellinen. Haaveet tai itsekehut eivät auta, kun on kahden kesken soittajan kanssa. Millainen minun pitäisi olla tukihenkilönä? Viisas, kuunteleva, rakastava, itsetuntoinen, koulutettu, täydellinen? Jos noin olisi, olisiko kriisipuhelinverkostoa voitu pystyttääkään. Siis rohkeasti mukaan!

 

Tukihenkilökoulutus antoi varmuutta, mutta säikäytti myös vatsan perhoset lentoon. Kynnys lienee korkea myös ensimmäistä kertaa kriisipuhelimeen soittavalle. Suomalaiseen tapakulttuuriin ei kuulu hölötellä vieraille omista vaikeuksistaan. On viestittävä, että soittaja tekee oikein soittaessaan kriisipuhelimeen. Onhan itselläkin vahva muisto, miten on saanut ahdistuksen keskellä apua toisen myötäelämisestä.

 

Yksinäisten kanava

 

Iltaiset puhelut pudottavat syliin tukun ahdistusta, harvoin onnelliset ja tasapainoiset ihmiset puhelimeen soittavat. Useimmiten vastassa on vaikeitten asioiden vyyhti. Siitä erottuu yleensä aina yksi yhteinen lanka: yksinäisyys. Yksinäisyys ei näytä olevan minkään erityisen ikäryhmän ongelma, vaan se jakautuu tasaisesti joka ikäkaudelle. Sitä paitsi, jos tuntee yksinäisyyttä vanhana, on tuntenut todennäköisesti sitä myös nuorena.

 

Miten suhtautua asiakkaan ongelmaan, kun hän selvästi hakee siitä ulospääsyä? Yrittääkö johdattaa soittajan toisten yksinäisten luokse, rohkaiseeko löytämään yksinäisyydestä myönteisiä puolia, ehdottaako seurakuntaan, kansalaisopistoon, ravintolan menemistä, vai vain ”ottaako osaa suruun”. Joskus houkutus neuvomiseen on suuri. Toisinaan on taas helppoa auttaa kuunnellen ja kysellen soittajaa kohti omia ratkaisuja.

 

Toisen ymmärtäminen vahvistaa

 

Pelottavinta on asiakkaan vihan ja itsetuhon tuntemukset ja kun ymmärtää soittajan tarvitsevan puhelinta tukevampaa apua.  Vaikeuksien vähättely tai katteeton lohduttelu eivät auta, eikä patenttiratkaisua ole. Ainoa vaihtoehto on pysyä levollisena, aikuisena ja uskaltaa puhua asiasta sen oikealla nimellä.

 

Joskus käytännöllinenkin ehdotus voi toteutuessaan tuottaa tulosta, kuten ”panepa takki päälle, tee kävelylenkki ja soita sitten uudelleen”. Kuulostaa ehkä naiivilta, mutta tiedän, että itseensä käpertynyt on selvinnyt silläkin konstilla taas yhden yön yli. Usein on myös palautettava mieleen, ettei toista voi saada kaivosta kuiville, jos hyppää itse autettavan perään.

 

Tukihenkilötyö ei ole vain antamista ja auttamista. Kun tuntee saaneensa viestin perille ja huomaa ymmärtävänsä toisen maailmaa, tuntee itsensä vahvaksi. Oma kuva ikään kuin selkiytyy ja elämänhalu lisääntyy. Tuntee läheisyyttä vieraan ihmisen kanssa. Ne ovat arvokkaita ja rakentavia elämyksiä.” Paula

 

"LÖYSIN OMAN ALANI"

”Lukiessani paikallislehdestä pikkuilmoituksen, jossa Mielenterveysseura etsi vapaaehtoisia puhelinpäivystäjiä, en tiennyt seurasta juuri mitään. Ilmoitus kuitenkin herätti kiinnostukseni, ja soitin annettuun numeroon. Sain ajan haastatteluun.

 

En osannut jännittää haastattelua. Kaikki kävin nopeasti. Antoisa puolituntinen oli rentoa keskustelua. Ei ristikuulustelua, ei painostavaa tunnelmaa. Olin vakuuttunut. Siispä pidin peukkuja, että pääsisin koulutukseen.

Parin päivän päästä sain tiedon hyväksymisestä. Koulutus alkoi miltei heti, ja aika kului intensiivisesti. Nautin todella tuosta ajasta. Tiesin löytäneeni ”oman alani”.

 

Pidin valtavasti ilmapiiristä ja hengestä, joka koulutuksessa syntyi koulutettavien ja kouluttajien kesken. Avoimuutta, yhteenkuuluvuutta ja toisaalta rentoa, mutta asiallista ja henkevää yhdessäoloa. Jokainen kertoi itsestään ja elämästään, ja opimme tuntemaan toinen toisemme.

 

Ainoa, mikä mietitytti, oli se, miten ryhmä ottaa minut vastaan. Olin ylivoimaisesti nuorin, vasta 18-vuotias. Mutta vastaanotto oli lämmin. ”Vanhat” päivystäjät olivat ilahtuneita saadessaan joukkoonsa nuoren, enkä itse ole huomannut ikäerokuilua. Olen yksi joukosta siinä missä muutkin.

 

Välillä on kohdattava riittämättömyytensä

 

Odotin innoissani ensimmäistä päivystystä. En osannut pelätä enkä jännittää, enkä myöskään kuvitella, millaisia puheluja tulisi. Koulutuksessa oli käyty läpi erilaisia mahdollisuuksia, mutta niin vaikeita tapauksia tulee päivystysiltoina eteen hyvin harvoin. Kohdalleni osui miellyttäviä soittoja, ja aluksi olisin voinut päivystää paljon useammin. Ei olisi jaksanut odottaa seuraavaa kahden, kolmen viikon päässä olevaa vuoroa.

 

En ole koskaan menettänyt yöuniani päivystyssoittojen takia, enkä kovin usein ota niitä kotimatkalle. Pyrin tietoisesti jättämään ne päivystyspaikan oven taakse. Onkin hyvä, jos päivystäjiä on kaksi, jotta puhelut voi läpikäydä päivystysparin kanssa.

 

Soittajat vaihtelevat. Välillä on kohdattava oma riittämättömyytensä. Tuntuu, ettei itsellä ole mitään uutta annettavaa, eikä pysty auttamaan heitä mitenkään elämässä eteenpäin. Silloin on yritettävä selvittää itselleen, etteivät he soittaisi, jollei tästä olisi mitään hyötyä.

 

Silta yli pahimpien aikojen

 

Jo pelkkä kuunteleminen riittää usein. Se, että on paikka, minne soittaa ja joku, jolle kertoa päivän ilot ja murheet. Aluksi olisi itsekin tahtonut neuvoa ja mullistaa soittajien elämää, sittemmin on oppinut, että jo rento jutustelu usein riittää. Uusi soittaja on aina haaste. Uusi ääni, uusi elämäntarina ja uudet ongelmat.

 

Luulen että tämänkaltaista toimintaa tarvitaan tulevaisuudessa yhä enemmän. Paha olo, yksinäisyys ja taloudellinen ahdinko aiheuttavat avun tarvetta. Yhteiskunnan niukkojen rahavarojen vuoksi vapaaehtoisjärjestöille kaatuu suuri osa auttamisen vastuusta. On hienoa jos meidän vapaaehtoisten voimavarat riittävät. Että voisimme tarjota apua hakevalle käden, joka olisi silta yli pahimpien aikojen.” Marja

 

"AUTTAMISEEN EI OLE MITÄÄN KAAVAA"

”Odotin ensimmäistä kriisisoittoa pelokkain mielin. Kaikki maailman murheet näyttivät patoutuvan juuri tuona hetkenä minun kriisipuhelimeeni. Milloin puhelin räjähtää soimaan? Ja sitten se soi ja soi uudestaan ja soitto soitolta puhelinpäivystäjä varmistui, että voi ja kykenee auttamaan hädänalaista. Se on hieno tunne, se on palkitseva ja lääkitsevä tunne.

 

Niin minä puhelinvastaajana tutustun päivystysvuorollani yhtä hyvin oman sieluni saloihin kuin soittajan hätääntyneeseen sielunkuvaan. Ja minä opin, että niin kuin elämään, ei auttamiseenkaan ole tarjolla mitään valmista ja selkeää oppia tai kaavaa.

 

Jokainen soittaja on erilainen ja samakin soittaja saattaa käyttäytyä yllättävästi uudella soittokerralla. Hän on saattanut pimittää ongelmavyyhdestään jotain olennaista ja jonakin kipeänä ahdistuksen hetkenä totuus pulpahtaa esille. Ja kun ihminen paljastaa kipeän haavansa ja sielunsa, se on samalla suurin luottamuksen osoitus tuntemattomalle lähimmäiselle.

 

Henkistä tulosvastuuta lähimmäisestä

 

Anonymiteetti ei ole pelkkä muodollisuus: se tarjoaa useimmille soittajille ainoan mahdollisuuden lähestyä toista ihmistä. On joskus jotenkin järkyttävää, että ongelmista puhutaan mieluummin tuntemattomalle kuuntelijalle kuin vanhemmille, puolisolle, lapsille tai muille läheisille. Mutta tuntematon kuuntelija ei syytä eikä suutu eikä säälittele. Tuntematon kuuntelee ja yrittää ymmärtää ja tukea.

 

Päivystäjälle paljastuvat säälimättömän avoimina teho- ja lamayhteiskuntamme sairaudet: työttömyys, alkoholismi sekä yksilön taloudellinen, henkinen ja sosiaalinen vararikko.

 

Miksi tuhlaan aikaani ihmisten murheiden kuuntelemiseen? Eihän työstä makseta edes palkkaa... Näin on kysynyt minultakin moni tuttava, jonka mielestä omissakin asioissa on ihmisille setvimistä riittämiin. Lähimmäisen auttaminen ei ole velvollisuus, vaan käsittämätön ilo tässä joka askeleella hyötyä hamuavassa yhteiskunnassa. Auttaminen on henkistä tulosvastuuta lähimmäisestä.

Kuunteleminen on elämisen taidoista jaloin. Kuuntelemalla oppii aina enemmän kuin puhumalla. Toimiminen kriisipuhelimessa on kuin valistuisi joka hetki ihmissuhdeyliopistossa. Jokainen puhelu opettaa uutta ihmisestä, yksinäisyydestä ja ahdistuksen syvyydestä. Auttaminen kohentaa sekä autettavan että auttajan itsetuntoa.” Simo

"OLEN OPPINUT KUUNTELEMAAN”

”Tulin päivystämään tänään kriisipuhelimeen. llma on ukkosta täynnä ja välillä sataa räväyttää. Olin unisen ja saamattoman oloinen, ja ajattelin itsekseni kiskoessani auki vanhaa ovea: ”Onkohan tämä turhaa, mikä minä olen kuuntelemaan ahdistuneita ja elämän murjomia ihmisiä. Onko minusta tukijaksi heikommalle, mahdollisesti itsemurhaa hautovalle lähimmäiselle?

 

Päästyäni tutun päivystyspöydän ääreen, huomasin seitsemän vuoden kokemuksen tuomalla varmuudella: On minusta. Osaan, olen oppinut kuuntelemaan ja toinen tuntee sen. Luotan ihmisen selviytymiseen ja osaan kannustaa häntä. Otan soittajan tasavertaisena ja opettelemme puhumaan samaa kieltä.

 

Korostan puheluissa vahvasti seuraavia seikkoja. Soittajan olisi hyvä oppia hyväksymään itsensä, ajattelemaan positiivisesti elämästä, yrittää kasvattaa itsetuntoaan niin, että oppisi luottamaan voimiinsa kriiseissäkin.

 

On monenlaisia ihmisiä. Toiset saavat vahvan luonteen jo äidinmaidossa, toiset pyytävät anteeksi olemassaoloaan koko ikänsä.

 

Vaikeina iltoina pitää panna kaikkensa likoon

 

Tänään on ollut hiljaista ja rauhallista. Ainoastaan tuttuja soittajia. Heidän kanssaan rupatellaan heitä kiinnostavista asioista. Nämä soitot ovat heille tarpeellisia. Päivystäjälle tällainen puhelu ehkä antaa vähiten, mutta on muistettava, että kriisipuhelimessa eletään soittajan ehdoilla.

 

Mielenkiintoisimpia ovat vaikeat päivystysillat, jolloin pitää panna kaikkensa likoon. Työttömyys, lama ja näistä johtuvat ihmissuhdevaikeudet näkyvät puheluissa. Joskus on hyvin vaikeaa olla neutraali ja asettua tilanteen ulkopuolelle, kun huomaa ja kuulee, kuinka täynnä tuskaa itkevä soittaja on. Jokaisen soittajan ongelmiin on suhtauduttava vakavasti, mutta silti huumorin mukaan ottaminen pehmentää ja helpottaa usein. Ryppyotsaisuus on eräs suomalaisten peruspiirre, mutta sitä olisi vara silentää.

 

Kello lähestyy kymmentä illalla. Päivystys on päättymässä. Viimeinen soittaja kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä, kun vaimo on liian lihava. Vastasin: ”Toista et voi muuttaa, mutta itseään voi yrittää muuttaa niin, että missä kuljetkin, mukanasi kulkisi ilo ja lähelläsi olisi hyvä olla”. Rauha

 

”KULJEN KAPPALEEN MATKAA TOISEN RINNALLA”

”Aloitin kriisipuhelimen päivystäjänä yli kymmenen vuotta sitten. Oli jännittävää pyyttä ensimmäisen kerran avainta päivystykseen. Olen aina halunnut työskennellä ihmisten kanssa. En voisi kuvitella itseäni pelkkään paperityöhön. Puhelintyössä syntyy sosiaalista kanssakäymistä tuntemattoman, tukea hakevan ihmisen kanssa, häntä näkemättä. Syntyy yhteys, vuorovaikutus.

 

Toisinaan olen itse jaksavampi ja eläytyvämpi, toisinaan taas en. Hyvän puhelun jälkeen tuntuu kuin olisin oikeasti kulkenut kappaleen matkaa soittavan ihmisen rinnalla, kuvitellen hänet elävänä eteeni. Mielikuvitus on muovannut hänelle ulkonäön ja ilmeet. Kuva on selkeytynyt saman ihmisen soittaessa uudelleen. Silloin on tuntunut kuin olisi puhunut taas vanhan tutun kanssa. Varmaan tuntemus on ollut molemminpuolista.

 

Joskus toisen huolen mittasuhteita on vaikea ymmärtää. On vain pitänyt olla kuulolla ja ajatella, että ne asiat ja tuntemukset ovat soittajalle ehkä täysin tosia. Olen joskus kertonut oman mielipiteeni, mutta olen koettanut muistaa, ettei pidä mennä liikoja neuvomaan.

 

Puhelimessa unohtaa ajan ja ympäristön

 

Olen joskus miettinyt, miten toisen asiaan paneutuminen on puhelimessa helpompaa kuin arkisessa kanssakäymisessä. Puhelimessa kai keskittyy kuuntelemaan niin täysin mitä sanotaan ja miltä tuntuu, että pystyy eläytymään unohtaen ajan ja ympäristön.

 

On tuntunut hyvältä, kun arka ääni on vaikean alun jälkeen saanut sanotuksi sanoja peräkkäin. Välillä huokaisten ja nyyhkyttäen, epäröinyt, voiko kertoa tai pystyykö kertomaan mitään. Kun olen tämän jälkeen antanut ymmärtää olevani tässä häntä varten valmiina kuulemaan, vähitellen on noussut esiin monia tärkeitä, mieltä painavia, huolestuttavia ja pelottaviakin asioita. Joskus pienen pienikin yksityiskohta on saanut auki suuren vyyhdin pään.

 

On käynyt niinkin, että vaikeiden asioiden jälkeen on voitu hetken puhua tavallisista asioista, ja soittaja on oma-aloitteisesti sanonut: ”Taidankin lähteä keittämään itselleni iltateetä”. Tilanne on helpottunut, mieli on tullut paremmaksi.

 

Joskus painolasti on tuntunut liian suurelta. Monet asiat ovat olleet solmussa jo pitkään, eikä valopilkkua ole näkynyt aikoihin. Jotenkin sinä iltana kuunnellessani häntä ja miettiessämme, mitä hyvää on sentään olemassa, soittaja on pystynyt rauhoittumaan ja ajattelemaan elämää myös seuraavana päivänä. Tämä on tuntunut palkitsevalta.

 

Monien yksinäisten elämässä me puhelinauttajat olemme suuri sisältö. On ollut tuskallista kuulla, kuinka joku, sairaskin, on saattanut olla koko viikon aivan yksin.” Kaija